Moi.
Kesäloma ja saikut oli ja meni. Nyt oon taas ollut duunissa jonkin aikaa. Eli siis arkeen on palattu. Alko kyllä mennä jo hermo tohon loman alituiseen tissutteluun ja muuhun typerään touhuun. Pari "kesäheilaakin" tuli pokattua. Mut ne oli semmosia pikasia. Eli siis. Kesämiehiä, jotka on nyt jo haudattu. ;)
Joo eipä tänne Helsinkiinkään kuulu kummempia. Viime viikolla kävin Miinan kanssa Kaupunginteatterissa kattomassa Rebeccaa. Ensi-illassa oikein oltiin. Oli kyllä mahtava show. Tahtoisin mennä uudestaan vielä. Ja meenkin.
Nyt viime lauantaina olin Kredun siskon Juulian häissä. Olin siellä tarjoilemassa, yms muuten duunissa. Oli kauniit ja ihanat häät - kaunis hääparikin. Oih. Oli kyllä mukavaa.
Ei kauheesti oo tullu käytyy missään. No Taiteiden Yössä pogoiltiin vaihtelevalla porukalla.. oli hauskaakin. Facebookissa on kuvia.. :) Muutenkin vähän kaikesta kesämeiningistä.
Mut voi paska. Pitää mennä jo. Lähden Tiinan kanssa Prahaan kahville.
Koitan palailla.

"Ei katumusta vaan muisto,
tuskasta joka ei toistu.."

Terve taas.
Saikku tässä tosiaan jatkuu. Tää viikko vielä ja sitten se kesäloma. Jalat ei vieläkään ole parantunut, on ne jo sen verran paremmat, että pystyn kävelee ilman keppejä. Se kestää, että noi hermot palautuu. Kyllä niihin sattuu, kihelmöi ja vihloo. Juuri tässä oon miettinyt, että pitää varmaan jättää toi Ankkarock sitten väliin. En mä sinne voi mennä jos mun jalat on tämmösessä kunnossa. Hitto vie. No terveys ennen kaikkea. ;)
Säkylässä olen. Oon tässä ollutkin jo jonkun aikaa. Viikonloppuna olin himassa. Salla oli likkojen kanssa meillä. Oltiin Lintsillä ja Suokissa. Vedin aamulla kunnon annokset Panacodeja niin pystyin klenkkaamaan päivät. Eikä sit onneksi joutunut kauheesti kävelemään. Suokissakin otettiin vaan aurinkoa. Ja sunnuntaina sitten lähettiin takas tänne. Landelle. Rauhaan. ;)
Olin viime viikolla mökillä. Olin veneilemässä, kävin uimassa...uih. Ihanaa. Alkaa jo pikkuhiljaa unohtumaan kaikki paska. Kyllä mua vieläkin harmittaa. Tai no itseasiassa ei mua taidakaan loppupeleissä harmittaa. Enemmänkin vituttaa. Harmittaa oma sinisilmäisyys. Mut oppipahan taas sen, että ei miehiin _voi_ luottaa. Ainakaan suureen osaan niistä.
Se on niin väärin, kun aina pitäis vaan jaksaa luottaa. Pakko sun on luottaa. Pakko antaa mahdollisuus. Se vaan tuntuu niin väärältä, kun sen tietää jo sisimmässään, että paskaa niskaan tulee kuitenkin. Mä kyllä tiesin tostakin jutusta, että se kosahtaa kuitenkin johonkin. Sanoin siitä ainakin Tinelle ja Jeballe. Taisinpa mainita duunissakin Suville ja Simpalle. Mutta toisaalta. Jos ei jaksa luottaa, että mikään juttu toimis niin ei ne sitten toimikkaan.
Kyllä mä oon nähny kaikenlaisia unia. Ja miettiny kaikenlaisia juttuja. Jäi mulle kuitenkin iso kasa hyviä muistoja. :) Oli mulla kivaa ja hauskaa ja ihanaa. Opin itsestäni uusia asioita ja sain uutta näkökulmaa johonkin asioihin. Se oli niin kauan hauskaa, kun sitä kesti. Sitten mun luottamus petettiin ja mä petyin taas.
Joku tarkotus silläkin jutulla oli. Kaikella on tarkoituksensa. Mun piti taas kokea se paska ja satuttaa itseni. Ehkäpä se oli mulle opetus siitä miten mä olen joskus itse toiminut. Oon mä ollu niin mulkku ja kusinen muija. Mutta nyt mä olen oikeasti muuttunut ja osaisin jo vähän paremmin. Mä oon ollut yksin. Yksinäisyys jos joku opettaa.
Yksinäisyys on onni.
Ja epäonni.
On mulla vähän ikävä Helsinkiin. Toisaalta mitä helvettiä mä sielläkään rampana. En pääse kuitenkaan kunnolla liikkumaan mihinkään ja kaikki siellä on duunissa. Täällä on ihmisiä, jos haluaa jonkun kanssa hengailla ja pääsee järven rantaan rauhottumaan.
Siinä kyllä mieli lentää korkealla, kun on vaan laiturin päässä ja tuijottaa järvelle. Ajatukset tulee ja menee. Mieli lepää. Ja sitä se kaipaakin. On kuitenkin niin paljon taas ollut kaikkea.
On mulla ikävä. Moniakin asioita.
Ihminen ei silti saa jäädä ikävöimään menneeseen. Pitää irrottaa, osata päästä kunnolla irti. Senkin olen oppinut kantapään kautta. Ei jonkun vanhan rakkauden perään voi haikailla montaa vuotta. Ei menneiseen voi palata. Pitää katsoa eteenpäin, tulevaisuus on aina edessä ja menneisyys on _aina_ takana.
Kaksi viikkoa on kulunut. Mun järki on unohtanut jo kaiken, koska se tietää ettei tuollaista voi jäädä suremaan. Mutta mun sydän muistaa. Ja se muistaakin sen aina.
Mutta.. Jos kerran pääsee sydämeen edes vähäsen, niin ei sieltä yleensä enää ole pois pääsyä. Sydän muistaa. Niin hyvän kuin pahankin.
Mutta niinhän sen kuuluu mennäkkin. :)

Aurinko ei paista viikkoihin
harmaassa epäilen sen olemassaoloa
kunnes yllättäen pilvi repeää ja valo pääsee
kovasta läpi
Kaivannu liian montaa korkeinta olotilaa
Kuka sitä aurinkoa koskettikaan?
Ei koskaan sammunu niiden jano
piti liian kauan kiinni valo.

Älä pelkää kasvaa
ellet halua pelätä koko elämääsi
Nurkan takaa voi tulla mitä vaan,
mut sä tiedät aina vahvempana palaa.
Aina löytyy niitä jotka ei uskalla
Pelokkaita, haavoittuvia
Kanna niitä sun mukana
jotka tarvii tukea
(älä hylkää)

Ei ehjää lapsuutta kellään koskaan
Täydellistä vanhempaa ei ole olemassa
Täydellistä ihmistä ei ole olemassa
Jokainen meistä särkyneitä

Ei katumusta vaan muisto
tuskasta joka ei toistu
Sukupolvien kierre loppuu tähä
me tiedetään paremmi ja nähään koko kuva
Ei olla myrskynsilmässä
tantereella makaa syyttömiä
Rikkinäisissä linsseissä
niin syyllisiä (... vääryyttä..)

Keskeneräisiä, epätäydellisiä,
sama matka edessä.
Erilaisia, samanlaisia,
ääni syvällä sisimmässä.

Se elää vain täydellisessä vapaudessa, turvassa
Määrittämätön on tän pituus,
vai miks mun korviin kuiskii ikuisuus
Jos joku sinne pääsee niin sinä
vaik en oo sun luona, puristan sua.
Nouse vittu ylös, me yritetään vielä
rystyset valkosina. (..sinä sinä sinä..)

Tarpeellinen tarpeissa, luonnollinen luonnossa
Totuudessa vapaus ja vastaus

Kuva mielest aina vaan häviää
maailmassa onpi monen moista käviää
Kun me vaan hävitetään eikä välitetä
toisen ihmisten elämästä pätkääkään